sunnuntai 5. helmikuuta 2017

MUUTUN

Ala-asteella pudotin vahingossa sadevesiviemäriin kolikon. Mä ja mun kaverit haluttiin se kolikko takas, ja niimpä me hankittiin se sieltä takas mulle. Jos multa tipahtais nyt kolikko sadevesiviemäriin, ni mul ei kävis mielessänikää hommata sitä takasin sieltä. En mä kyllä oo niitä ikinä enää sen jälkee sinne tiputellukaan...

Ala-asteella nauroin S-naurua. Siis että annoin naurun tulla ulos S-kirjaimen muodossa, koska nauroin oppitunneilla, enkä halunnut herättää huomiota ja häiritä muita liian kovalla äänenvoimakkuudella. Herätin sitten huomiota astetta omaperäisemmällä naurutavalla. Nykysin mä vaan koitan oppitunneilla tukahduttaa nauruni, enkä päästä sitä enää edes ässän muodossa ulos.

Ala-asteella en puhunut oppitunneilla ääneen. Me kommunikoitiin paperilappujen välityksellä kavereiden kanssa. Me käytettiin sellasta mun synttärilahjaks saatuu pikkuvihkosta, se oli kaikista paras kommunikointiväline. Nykysin mä puhun ihan vaan ääneen, tainno, ehkä kuiskien.

Ala-asteella annoin ihmisten purkaa muhun huonoo oloaan, annoin ihmisten huutaa mulle ilman syytä, jos niistä tuntu siltä. Joka kerta pahotin siitä mieleni, mut ei mulle tullu mieleenkään, et voisin nousta jotain mua vahvempaa vastaan.
Nykysin pystyn siihenkin.

Ala-asteella mua ei ikinä jännittäny esitelmien pitäminen. Tai jännitti, mut ei hirveen paljoo. Jotenki mä aina uskoin osaavani. Pystyin puhumaan kai ihan luontevasti, tai silleen Idamaisesti. Ala-asteella me tehtiin mun kavereiden kanssa omia biisejä ja esitettii niitä luokan edessä meidän luokalle. Me skipattiin myös välillä osa oppitunnista niin, että mentiin pois luokasta harjottelemaan meidän esitystä. Opettajan luvalla.

Nykysin mä jännitän. Mun pitää hyppiä ja riehua ja juosta ja hengittää syvään, että mun jännittyneisyys laskis ees vähäsen. Jos mun pitää esiintyä omana itsenäni, niin korotan mun ääntä ja puhun kuuluvasti, koska silloin mun äänen värinää ei kuule niin selkeesti. Pyrin välttämään papereiden pitämistä käsissä esiintyessä, koska jos pidän, niin ne alkaa tanssimaan itsestään. Keskityn siihen, etten toista itseäni liikaa ja silti takertelen sanoissa. Yritän pitää kontaktin yleisössä, koska jos katon seinään tai maahan, niin mun katse lasittuis, ja kaikki huomais, että oon ihan peloissani. Näytteleminen on sit taas helpompaa, koska siin mun ei tarvii olla mä, vaan oon joku muu. Silloin tarvii jännittää vaan just ennen esitystä. Ja silti se on aina yhtä ihanaa. Puhuminen ja esiintyminen. Ne kannustavat katseet sun ympärillä ja lopputaputukset ja tsempit ennen esitystä. Se on aina yhtä ihanaa. Ala-asteella en kokenut sitä näin, samalla tavalla kuin nykyään.

Ala-asteella mut tunnettiin ihmisenä, joka saatto vaan itkee ja alkaa yhtäkkii sit taas nauramaan.
Nykysin mut tunnetaan ihmisenä, joka saattaa vaan itkee ja alkaa yhtäkkii sit taas nauramaan.
Oho. Nythän se sama asia tuli kahteen kertaan...

perjantai 3. helmikuuta 2017

OIKEESTI MUN PITI JULKASTA TÄÄ EILEN. ANTEEKS.

Ittelleen asetetuista tavoitteist on välil vaan tosi vaikee pitää kii. Nytki mietin, että pitäskö pyytää anteeks, kun postauksii ei oo tullut. Mut enhän mä ääneen oo luvannu alkaa mitenkää tiheesti postailemaan. Se on semmonen lupaus, jonka oon vaan mun pään sisällä sopinu. Mun piti eilen tehdä neljä YH-tehtävää. Tein kaks. Mut tein tänää enemmän ja korjasin tilanteen.

Eilen siirsin mun herätyskellon toiselle puolelle huonetta, niin että joudun nousemaan ylös laittaakseni sen pois päältä. Koska muuten en nousisi.

Mun kuulokkeista ei oo pariin päivään kuulunu mitään muuta kun Scandinavian Music Groupia. Se on hyvää vaihtelua musikaalimusiikkiin.

Olin Lontoossa, ettekä oo saanu siitä mitään postausta. Lupaan, niin, lupaan, että tuutte sen saamaan. Joskus. En lupaa, että lähiaikoina. Ehkä vuoden päästä. Ehkä huomenna. Lupaan, että teen sen silti. Joskus.

Haluisin oppii kirjottaa hienoi metaforia. Haluisin oppii kirjottaa kauniita runoja. Haluisin oppii kirjottaa symbolisia tekstejä. Joskus mä vielä opin. Joskus...

Kolme ekaa jaksoa lukiossa on ohi. Tän koeviikon jälkeen. Enkä tiiä, miten tää aika meneekin yhtäkkiä niin nopeesti. Ehkä just siks, ku ootin sitä niin pitkään ni sit se aika vaan sattuu menemään nopeesti.

Päätin että julkaisen tän tekstin vasta ihmisten aikaan. Eli huomenna, kun herään. Eli kaikki kohdat, joissa viittaan eiliseen, koskee oikeasti toissapäivää. Kaikki lauseet, jotka aloitan sanalla tänään ovat oikeasti eilen kirjoitettuja lauseita. Niin.


tiistai 18. lokakuuta 2016

KULTAAKIN KALLIIMMAT

Kun olin pieni, mul oli paljon kavereita. Täällä, Inkoossa, missä mä asun oli tosi helppo löytää oma kaveriporukkansa. Ja se porukka, jossa oot on sit oikeestaan se, jonka kanssa elää niiku koko loppuikänsä, tai et ei sitä porukkaa sit enää oikee pysty vaihtaa. Varsinkaa, jos oma porukka on tosi iso. Tietenki kaikki alko sellasista ihan pienistä, kahen hengen porukoista. Ennen jokasta koulupäivää sovittiin, että kuka leikkii kenenki kanssa välitunneilla! Siis tekstiviesteillä! Sit oli voivoi, jos kaikki kaverit oli jo sopinu leikkivänsä keskenään, koska siis eihän se nyt käy päinsä jos otettais kolmas pyörä leikkeihin mukaan!

No sit siitä ajasta päästiin ohi ja pikkuhiljaa porukoiden koot kasvo ja kasvo kunnes sit mäki olin osana sellasta tosi isoo ja kivaa kaveriporukkaa. Siinä porukassa oli kaks mun parasta kaveria ja myös muita tosi tärkeetä ihmistä. Jokasen olin tuntenu yli 10 vuotta. Ne ihmiset lohdutti mua, piristi mun päivää, oli ihan mahtavia kavereita. Ne jako mun kanssa surut ja ilot ja rohkasi mua kun jännitti. Ne oli kaikinpuolin täydellisiä, ne rakasti mua ja mä rakastin niitä. Ne oli mulle tärkeimpii ihmisiä ikinä. Ne välitti musta.

Mut sitten tuli kesäloma. Viime kesäloma. Yläaste meni ohi nopeesti. Meidän kaveriporukan whatsapp ryhmästä poistettiin yllättäen kaikki. Olin vähän hämilläni, kunnes tajusin et joo ne tekee varmaan uuden ryhmän. Mut ei kuulunu mistään uudesta ryhmästä. Mä odotin. Eksyin kattomaan kuvia instagramista. Siellä oli mun kaveriporukka. Rannalla, yhessä, ilman mua. Ehkä ne unohti kutsuu mut. Ehkä ne ei oikeesti tarkottanu sitä. Siinä on varmasti tapahtunu joku väärinkäsitys, eiks nii? Ehkä ne seuraaval kerral ottaa mutki mukaan. Ei ne nyt tarkotuksella mitään tollasta tekis.

Mä odotin. Odotin. Odotin. Ei vieläkään tietoo uudesta ryhmästä ja silti katon kaikkien snäpeistä, kuinka mun kaverit on yhessä ilman mua. Ei ne mua oo jättäny, eihän? Ei kaverit tee niin. Ei me riideltykään, ne on vaa unohtanu. Seuraaval kerralla ne kutsuu mut mukaan, mä tiedän sen, oikeesti.

Menin lintsille mun kaverin, Miljan kanssa. Milja ei ollu osa sitä isoo porukkaa, mut sit tajuun et hei, mehän sovittiin yhen mun kaverin kanssa aikasemmin, et mennää tänävuon yhessä lintsille! Mä lähetän sille viestii ja kutsun sen mun kaa yhtenä päivänä, jolloin me oltais päästy halvemmalla isoskoulutuksen mukana. Sit sainki kieltävän vastauksen. Ihmettelen sitä hetken ja vastaan, et ei sen oo pakko mennä munkaa Ukkoon, niinku me viimevuonna vannottiin et mentäis siihe yhessä. Sanoin lähinnä vitsillä, et voisin sponssaa sille 2€. Vastaus oli, ettei se oo rahasta kiinni, vaan mun kaveri ei jaksa tulla. Mä en ymmärtäny. Me ei oltu nähty koko loman aikana, joten musta oli hyvä idea kutsuu tää kaveri mun kanssa Linnanmäelle. En osannu oottaa kieltävää vastausta, mut hyväksyin sen kuitenki. Ehkä mun kaveri oli väsyny ja halus levätä jonkin aikaa, enhä mä tienny kuinka kiireinen se on ollu lomalla.

Yhtenä iltana mä päätän snäpätä mun kahelle kaverille siitä porukasta. Se toinen vastas vaan muutaman snäpin verran, eikä sit sanonu mitää enempää. Toisen kanssa mä juttelin pitkään. Se tulee vielä säästymään! Jippii! Snäppäsin niille molemmille muutamina peräkkäisinä iltoina.

Sit mä vielä odotin, seurasin ig kuvia, snäppi stooreja, odotin vielä lisää. Mä en enää alottanu snäppikeskusteluja, aattelin, ettei mun kuulu olla se, joka aina alottaa. Kyl ne on ennenki alottanu. Mä en usko, en usko en usko, että ne on tahallaa hylänny mut! Ne ei vaa oo tajunnu, et ne on jättäny mut ulkopuolelle. Kohta ne huomaa, et joku puuttuu ja mut kutsutaan taas mukaan! :)

Sit mä ilmotin niille mun kahelle parhaalle kaverille meiän kolmen yhteses keskustelus, etten pidäkkää mun synttäreitä. Ei mulla ollu ketään, jonka voisin kutsuu niiden lisäks. Olin melkei vuoden suunnitellu kivoja Sweet Sixteen -synttärijuhlia. Mut en mä halunnu kutsuu ihmisiä, jotka ei oo kutsunu mua enää mihinkää. "Aijaa, mikset pidä?" Mun kaveri kysyy. En enää muista mitä vastasin.

Ilmotin saman asian toiseen ryhmään, jossa oli muutama ihminen, jotka ei kuulunu tohon porukkaan. Mun cheerleading stunttiryhmä. Kerroin niillekki, et perun noi juhlat, koska ei mul ois paljoo ihmisii jotka kutsuisin. Ne kiels mua perumasta. Ne sano, että pidetään viidestään ihan huiput synttärijuhlat! Ja nii me pidettiin. Tai, yks oli kipeenä, joten nelistään me ne pidettii, mut pidettii kuitenki. Se päivä oli ihan mahtava. Sen kesän yks parhaista. Silloin en odottanu, vaan elin.

Mä kyllästyin odottamaan. Olin isosena lastenleirillä ja sivusilmällä näin, kuinka uusi wappiryhmä olikin oikeesti olemassa. Otin oman puhelimeni esiin. Miksen nähny sitä ryhmää mun puhelimella?

Ja niin siinä vaan kävi. Mun kaverit päästi mut lähtemään. Ne kaverit, jotka pyyhki jokaikisen kyyneleen mun silmiltä ja lohdutti mua. Ne aiheutti mun silmille kyyneleet. Eikä enää tullu pyyhkimää niit pois. Mua sattu. Mul ei ollu enää kavereita Inkoosta, tainno joo, on mul vielä kolme. Mut ne asuu kaikki toisella puolella tätä paikkakuntaa. Enää en voi vaa spontaanisti ehdottaa, et nähtäis kirjastossa vartin päästä. Ei mul oo enää ketää, joka vois tehä sillee mun kaa.

En enää jaksanu kattoo kuvii mun porukasta ilman mua. Yks niistä viel kysy, et miks mä unfollasin sen instagramissa. Tai ei se yks sitä kysyny, oikeesti se koko porukka kysy. Mut mä luulin aluks, et se oli vaan yksin se. Aikasemmin olin vastannu siihen kysymykseen, että vahingossa. Aikasemmin uskoin, että musta välitetään, kun multa kysytään syytä siihen. Lopulta päädyin selittää kaiken. Ehkä ne ymmärtää. Ne saattaa pyytää anteeks, mut en mä sitä oikeestaan ees ois tarvinnu. Mulle ois riittäny, et ne sanoo, et oon niille oikeesti tärkee, ja et oisin vaan ymmärtäny kaiken täysin väärin.

Ja lopetetaan tää postaus nyt vaikka siihen, että ei, mä en ollu ymmärtäny väärin mitään.

maanantai 17. lokakuuta 2016

MUUTOKSII X5


  • Mä en aio enää kirjottaa näitä postausksia kirjakielellä, se ei vaa oo mun juttu enkä jaksa pakottaa itteeni siihen.

  • Innostuin elokuussa runojen kirjottamisesta, joita aluks jaoin mun ig kuvissa, mutta sit päädyin perustamaan erikseen runoblogin mun runoja varten.

  • Oon alottanu lukion (siis 2kk sitten, mut silti) paikassa, josta aloin unelmoimaa jo ala-asteella. Ja voin sanoo, etten todellakaa odottanu turhaan just tohon lukioon pääsyä.

  • Kesä oli vähän raskasta aikaa, menetin ison kasan tärkeit ihmisii, jolloin myös postausinto vähän kaikkos, vaikka kesällähän mä tän bloginki perustin. Nyt kaikki on hyvin ja oon löytäny mun ympärille uusii ihanii ihmisii.

  • Mulla on just nyt syysloma ja mul on niin ihanii suunnitelmii, et mun lomasta tulee oikeesti pitkästä aikaa tosi tapahtumarikas, enkä vaa oo kotona tylsistymässä! Niistä lisää sitten ehkä syysloman jälkeen! :)

tiistai 12. heinäkuuta 2016

MINULLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

Olen ollut hetken poissa, en ole julkaissut blogiin mitään, mutta tällä kertaa se ei johdu laiskuudesta. Olen kirjoittanut mielestäni blogihistoriani parhaan postauksen (okei, olen aikaisemmin julkaissut tässä blogissa vain kaksi postausta... mutta silti). En vain vielä uskalla julkaista kyseistä postausta ja luulen, että tulen vielä muokkaamaan sitä ennen, kuin julkaisen sen.


Mutta mitä minulle kuuluu? Täytin 27.6. kuusitoista vuotta. Lahjaksi sain kameran, josta maksoin itse kyllä yli puolet, mutta kuitenkin. Tässä postauksessa olevat kuvat on otettu uudella kamerallani. Pidin myös pienimuotoiset "sweet sixteen" -juhlat kolmen kaverini kanssa, sillä neljäs ei päässyt. Heiltä sain lahjaksi kaulakorun, suklaata, ponnareita ja rahaa. Ne olivat mielestäni ihan onnistuneet juhlat ja meillä oli hauskaa. Söimme kakkua (ja muita herkkuja), järjestin heille tietovisan ja kaikkea muuta mukavaa. Että minulle kuuluu ihan hyvää.


Olen myös ajoittain miettinyt, että onko tämä kirjakielellä kirjoittaminen ihan se oma juttuni. Koska tiäkste, joskus ois vaa helpompaa kirjottaa samalla tavalla ku miten puhuu. Mutta päädyn aina siihen lopputulokseen, että kirjakieli on ihan okei kuitenkin. Eniten ongelmia herättää sana "minulla", sillä "mulla" kuulostaa niin paljon luontevammalta. Mutta enköhän minä pärjää tämän kirjakielen kanssa.


Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut kavereita ihmisistä, jotka tulee samaan lukioon kanssani. Se on kiva, kun ei koulun alkaessa tarvitse olla ihan yksin, vaan tietää edes muutaman ihmisen koulusta. En ole nyt kesällä nähnyt kavereistani kuin muutaman. Lopuista en edes tiedä, että mitä he tekevät ja missä menevät, paitsi tietenkin instagram feediä katsomalla. No, onneksi olen saanut niitä uusia kavereita, muuten tämä kesä tuskin olisi ollut näin kiva.

Huomenna menen isoseksi lastenleirille, lauantaina käyn hakemassa kengät, jotka ystäväni on maalannut minulle ja viikon päästä lähden sitten partioleirille, jossa olen sitten yhdeksän päivää. Sitten on enää muutama viikko lomaa. Niille viikoille minulla ei ole vielä minkäänlaisia suunnitelmia. Elokuussa isoveljeni muuttaa pois kotoa, opiskelemaan. Minäkin haluaisin muuttaa pois kotoa, lähemmän lukiota, jossa tulen opiskelemaan. Mutta äiti sanoi, että ensimmäiset puoli vuotta pitää ainakin asua kotona. Itsekin haluan ensin odottaa ne puoli vuotta, niin tiedän, että jaksanko käydä töissä lukion ohella. Eikä sinne lukiolle nyt niin pitkä matka ole, mutta koska olen hidas aamuisin, joutuisin heräämään joka päivä joskus viiden, tai ehkä puoli kuuden aikoihin.

Voisin opetella tekemään aamurutiinin tunnissa, niin voisin sentään nukkua kuuteen. Muuten tulen varmaan olemaan jatkuvassa univelassa.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

TEATTERI

Minun suurin intohimoni on teatteri, kuten jo aloituspostauksestani kävi ilmi.
Mutta mistä se kaikki oikeasti sai alkunsa?

Ala-asteella luokkamme teki lähes jokaiseen juhlaan näytelmän. Se oli meille oikeastaan itsestäänselvyys, emme koskaan oma-aloitteisesti päättänyt että tekisimme esimerkiksi lauluesityksen. Se oli aina jokin näytelmä. Tuolloin en vielä ollut erityisemmin kiinnostunut teatterista. Toki olin aina esityksissä mukana, välillä aika suurissakin rooleissa. Toisaalta silloin olin aika ujo, enkä osannut heittäytyä rooleihin samalla tavalla kuin monet ystäväni.

Yläasteelle siirtyessäni aloitin kaverini kanssa teatterin harrastuksena Esiintymistaito-ryhmässä. Oikeastaan silloin taisin vasta tajuta, kuinka kiinnostunut oikeasti olen näyttelemisestä. Muistaakseni jo kuudennella luokalla aloin miettiä näyttelijän ammattia, mutten kuitenkaan niin tosissani. En oikeastaan muista mitään ensimmäisten teatteriharjoitusten sisällöstä. Kai siellä jotain tutustumisleikkejä ja sellaista taisi olla. Kyseisen teatterikauden päätteeksi esitimme näytelmän.

kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/File:Bella_Rose_Arts_Centre_Stage.JPG#filelinks
Ensimmäisen teatterikauden päättyessä minulle oli itsestäänselvää, että tulen vielä jatkamaan kyseistä harrastusta. Kaverini kuitenkin päätti lopettaa, joten aloin tiedustelemaan muista kavereista, jos joku haluaisi aloittaa teatterin. Sain kuin sainkin ystävän harrastamaan kanssani ja suuntasimme kohti Improvisaatio-ryhmää. Koin olevani erittäin huono heittäytymisessä, jonka takia päätin, että paras tapa päästä liiasta ujoudesta eroon, on tehdä juuri sitä, mitä pelkää. Improvisaatio tosiaan osoittautui vaikeaksi, mutta hauskaksi harrastukseksi. Kauden aikana teimme erilaisia improharjoituksia ja lopuksi eri harjoituksista koostuvan improvisaatio-esityksen.




Ja taas, tiesin että jatkan vielä teatteria, mutta kaverini lopetti. Siinä vaiheessa päätin, että ei, en raahaa enää kavereitani mukaan, vaan menen ihan yksin kolmannelle kaudelle. Ehkä välillä on ihan hyvä olla turvautumatta niihin tuttuihin kavereihin. Ja tosiaan, ystävystyin sitten muutaman ryhmässäni olevan kanssa paremmin. Hekin olivat tosin olleet aikasempina vuosina myös samassa ryhmässä kanssani. Teatterista kiinnostuneena päädyin myös hakemaan ilmaisutaitopainotteiseen lukioon ja aloitan lukio-opintoni siellä syksyllä.

torstai 23. kesäkuuta 2016

ALOITUSPOSTAUS

En enää kestänyt edellistä blogiani, vaan halusin aloittaa kokonaan alusta. Ja niin myös tein. Olet siis tullut lukemaan minun uutta lifestyle-blogiani.

Olen Ida, 15-vuotias tyttö Etelä-Suomesta päin. Lukiossa aloitan siis syksyllä sitten. Olen koko elämäni asunut erittäin pienellä paikkakunnalla metsän keskellä. Mutta se on ihan okei. Harrastuksiini kuuluu ainakin vielä toistaiseksi cheerleading, teatteri ja partio sekä lisänä satunnainen salilla käynti, ukulelen soittaminen kotona, lauleskeleminen, kirjoittaminen, lukeminen ja koiran hoito.
Teatteria en ole harrastanut kun vasta kolme vuotta, mutta se on kuitenkin näistä kaikista harrastuksista itselleni tärkein ja suurin unelmani onkin tehdä teatteria ammatiksi. Partiossa toimin tällä hetkellä ryhmänjohtajana. Kirjoittamisesta voisin sanoa sen verran, että siihen lukeutuu runojen, tarinoiden (novellien), päiväkirjan sekä laulun sanojen kirjoittaminen. Näiden lisäksi harrastan myös kirjeenvaihtoa.
Kaikenlaisen palautteen otan ilomielin vastaan, tervetuloa seuraamaan elämääni!