Ala-asteella pudotin vahingossa sadevesiviemäriin kolikon. Mä ja mun kaverit haluttiin se kolikko takas, ja niimpä me hankittiin se sieltä takas mulle. Jos multa tipahtais nyt kolikko sadevesiviemäriin, ni mul ei kävis mielessänikää hommata sitä takasin sieltä. En mä kyllä oo niitä ikinä enää sen jälkee sinne tiputellukaan...
Ala-asteella nauroin S-naurua. Siis että annoin naurun tulla ulos S-kirjaimen muodossa, koska nauroin oppitunneilla, enkä halunnut herättää huomiota ja häiritä muita liian kovalla äänenvoimakkuudella. Herätin sitten huomiota astetta omaperäisemmällä naurutavalla. Nykysin mä vaan koitan oppitunneilla tukahduttaa nauruni, enkä päästä sitä enää edes ässän muodossa ulos.
Ala-asteella en puhunut oppitunneilla ääneen. Me kommunikoitiin paperilappujen välityksellä kavereiden kanssa. Me käytettiin sellasta mun synttärilahjaks saatuu pikkuvihkosta, se oli kaikista paras kommunikointiväline. Nykysin mä puhun ihan vaan ääneen, tainno, ehkä kuiskien.
Ala-asteella annoin ihmisten purkaa muhun huonoo oloaan, annoin ihmisten huutaa mulle ilman syytä, jos niistä tuntu siltä. Joka kerta pahotin siitä mieleni, mut ei mulle tullu mieleenkään, et voisin nousta jotain mua vahvempaa vastaan.
Nykysin pystyn siihenkin.
Ala-asteella mua ei ikinä jännittäny esitelmien pitäminen. Tai jännitti, mut ei hirveen paljoo. Jotenki mä aina uskoin osaavani. Pystyin puhumaan kai ihan luontevasti, tai silleen Idamaisesti. Ala-asteella me tehtiin mun kavereiden kanssa omia biisejä ja esitettii niitä luokan edessä meidän luokalle. Me skipattiin myös välillä osa oppitunnista niin, että mentiin pois luokasta harjottelemaan meidän esitystä. Opettajan luvalla.
Nykysin mä jännitän. Mun pitää hyppiä ja riehua ja juosta ja hengittää syvään, että mun jännittyneisyys laskis ees vähäsen. Jos mun pitää esiintyä omana itsenäni, niin korotan mun ääntä ja puhun kuuluvasti, koska silloin mun äänen värinää ei kuule niin selkeesti. Pyrin välttämään papereiden pitämistä käsissä esiintyessä, koska jos pidän, niin ne alkaa tanssimaan itsestään. Keskityn siihen, etten toista itseäni liikaa ja silti takertelen sanoissa. Yritän pitää kontaktin yleisössä, koska jos katon seinään tai maahan, niin mun katse lasittuis, ja kaikki huomais, että oon ihan peloissani. Näytteleminen on sit taas helpompaa, koska siin mun ei tarvii olla mä, vaan oon joku muu. Silloin tarvii jännittää vaan just ennen esitystä. Ja silti se on aina yhtä ihanaa. Puhuminen ja esiintyminen. Ne kannustavat katseet sun ympärillä ja lopputaputukset ja tsempit ennen esitystä. Se on aina yhtä ihanaa. Ala-asteella en kokenut sitä näin, samalla tavalla kuin nykyään.
Ala-asteella mut tunnettiin ihmisenä, joka saatto vaan itkee ja alkaa yhtäkkii sit taas nauramaan.
Nykysin mut tunnetaan ihmisenä, joka saattaa vaan itkee ja alkaa yhtäkkii sit taas nauramaan.
Oho. Nythän se sama asia tuli kahteen kertaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti