Kun olin pieni, mul oli paljon kavereita. Täällä, Inkoossa, missä mä asun oli tosi helppo löytää oma kaveriporukkansa. Ja se porukka, jossa oot on sit oikeestaan se, jonka kanssa elää niiku koko loppuikänsä, tai et ei sitä porukkaa sit enää oikee pysty vaihtaa. Varsinkaa, jos oma porukka on tosi iso. Tietenki kaikki alko sellasista ihan pienistä, kahen hengen porukoista. Ennen jokasta koulupäivää sovittiin, että kuka leikkii kenenki kanssa välitunneilla! Siis tekstiviesteillä! Sit oli voivoi, jos kaikki kaverit oli jo sopinu leikkivänsä keskenään, koska siis eihän se nyt käy päinsä jos otettais kolmas pyörä leikkeihin mukaan!
No sit siitä ajasta päästiin ohi ja pikkuhiljaa porukoiden koot kasvo ja kasvo kunnes sit mäki olin osana sellasta tosi isoo ja kivaa kaveriporukkaa. Siinä porukassa oli kaks mun parasta kaveria ja myös muita tosi tärkeetä ihmistä. Jokasen olin tuntenu yli 10 vuotta. Ne ihmiset lohdutti mua, piristi mun päivää, oli ihan mahtavia kavereita. Ne jako mun kanssa surut ja ilot ja rohkasi mua kun jännitti. Ne oli kaikinpuolin täydellisiä, ne rakasti mua ja mä rakastin niitä. Ne oli mulle tärkeimpii ihmisiä ikinä. Ne välitti musta.
Mut sitten tuli kesäloma. Viime kesäloma. Yläaste meni ohi nopeesti. Meidän kaveriporukan whatsapp ryhmästä poistettiin yllättäen kaikki. Olin vähän hämilläni, kunnes tajusin et joo ne tekee varmaan uuden ryhmän. Mut ei kuulunu mistään uudesta ryhmästä. Mä odotin. Eksyin kattomaan kuvia instagramista. Siellä oli mun kaveriporukka. Rannalla, yhessä, ilman mua. Ehkä ne unohti kutsuu mut. Ehkä ne ei oikeesti tarkottanu sitä. Siinä on varmasti tapahtunu joku väärinkäsitys, eiks nii? Ehkä ne seuraaval kerral ottaa mutki mukaan. Ei ne nyt tarkotuksella mitään tollasta tekis.
Mä odotin. Odotin. Odotin. Ei vieläkään tietoo uudesta ryhmästä ja silti katon kaikkien snäpeistä, kuinka mun kaverit on yhessä ilman mua. Ei ne mua oo jättäny, eihän? Ei kaverit tee niin. Ei me riideltykään, ne on vaa unohtanu. Seuraaval kerralla ne kutsuu mut mukaan, mä tiedän sen, oikeesti.
Menin lintsille mun kaverin, Miljan kanssa. Milja ei ollu osa sitä isoo porukkaa, mut sit tajuun et hei, mehän sovittiin yhen mun kaverin kanssa aikasemmin, et mennää tänävuon yhessä lintsille! Mä lähetän sille viestii ja kutsun sen mun kaa yhtenä päivänä, jolloin me oltais päästy halvemmalla isoskoulutuksen mukana. Sit sainki kieltävän vastauksen. Ihmettelen sitä hetken ja vastaan, et ei sen oo pakko mennä munkaa Ukkoon, niinku me viimevuonna vannottiin et mentäis siihe yhessä. Sanoin lähinnä vitsillä, et voisin sponssaa sille 2€. Vastaus oli, ettei se oo rahasta kiinni, vaan mun kaveri ei jaksa tulla. Mä en ymmärtäny. Me ei oltu nähty koko loman aikana, joten musta oli hyvä idea kutsuu tää kaveri mun kanssa Linnanmäelle. En osannu oottaa kieltävää vastausta, mut hyväksyin sen kuitenki. Ehkä mun kaveri oli väsyny ja halus levätä jonkin aikaa, enhä mä tienny kuinka kiireinen se on ollu lomalla.
Yhtenä iltana mä päätän snäpätä mun kahelle kaverille siitä porukasta. Se toinen vastas vaan muutaman snäpin verran, eikä sit sanonu mitää enempää. Toisen kanssa mä juttelin pitkään. Se tulee vielä säästymään! Jippii! Snäppäsin niille molemmille muutamina peräkkäisinä iltoina.
Sit mä vielä odotin, seurasin ig kuvia, snäppi stooreja, odotin vielä lisää. Mä en enää alottanu snäppikeskusteluja, aattelin, ettei mun kuulu olla se, joka aina alottaa. Kyl ne on ennenki alottanu. Mä en usko, en usko en usko, että ne on tahallaa hylänny mut! Ne ei vaa oo tajunnu, et ne on jättäny mut ulkopuolelle. Kohta ne huomaa, et joku puuttuu ja mut kutsutaan taas mukaan! :)
Sit mä ilmotin niille mun kahelle parhaalle kaverille meiän kolmen yhteses keskustelus, etten pidäkkää mun synttäreitä. Ei mulla ollu ketään, jonka voisin kutsuu niiden lisäks. Olin melkei vuoden suunnitellu kivoja Sweet Sixteen -synttärijuhlia. Mut en mä halunnu kutsuu ihmisiä, jotka ei oo kutsunu mua enää mihinkää. "Aijaa, mikset pidä?" Mun kaveri kysyy. En enää muista mitä vastasin.
Ilmotin saman asian toiseen ryhmään, jossa oli muutama ihminen, jotka ei kuulunu tohon porukkaan. Mun cheerleading stunttiryhmä. Kerroin niillekki, et perun noi juhlat, koska ei mul ois paljoo ihmisii jotka kutsuisin. Ne kiels mua perumasta. Ne sano, että pidetään viidestään ihan huiput synttärijuhlat! Ja nii me pidettiin. Tai, yks oli kipeenä, joten nelistään me ne pidettii, mut pidettii kuitenki. Se päivä oli ihan mahtava. Sen kesän yks parhaista. Silloin en odottanu, vaan elin.
Mä kyllästyin odottamaan. Olin isosena lastenleirillä ja sivusilmällä näin, kuinka uusi wappiryhmä olikin oikeesti olemassa. Otin oman puhelimeni esiin. Miksen nähny sitä ryhmää mun puhelimella?
Ja niin siinä vaan kävi. Mun kaverit päästi mut lähtemään. Ne kaverit, jotka pyyhki jokaikisen kyyneleen mun silmiltä ja lohdutti mua. Ne aiheutti mun silmille kyyneleet. Eikä enää tullu pyyhkimää niit pois. Mua sattu. Mul ei ollu enää kavereita Inkoosta, tainno joo, on mul vielä kolme. Mut ne asuu kaikki toisella puolella tätä paikkakuntaa. Enää en voi vaa spontaanisti ehdottaa, et nähtäis kirjastossa vartin päästä. Ei mul oo enää ketää, joka vois tehä sillee mun kaa.
En enää jaksanu kattoo kuvii mun porukasta ilman mua. Yks niistä viel kysy, et miks mä unfollasin sen instagramissa. Tai ei se yks sitä kysyny, oikeesti se koko porukka kysy. Mut mä luulin aluks, et se oli vaan yksin se. Aikasemmin olin vastannu siihen kysymykseen, että vahingossa. Aikasemmin uskoin, että musta välitetään, kun multa kysytään syytä siihen. Lopulta päädyin selittää kaiken. Ehkä ne ymmärtää. Ne saattaa pyytää anteeks, mut en mä sitä oikeestaan ees ois tarvinnu. Mulle ois riittäny, et ne sanoo, et oon niille oikeesti tärkee, ja et oisin vaan ymmärtäny kaiken täysin väärin.
Ja lopetetaan tää postaus nyt vaikka siihen, että ei, mä en ollu ymmärtäny väärin mitään.
